Tällä kertaa vuorossa ei ole neulomista, vaan ihan jotain muuta käsillätekemistä: Vanhanajan malliin leivottua karjalaista rieskaa. Töissä tulee tehtyä kaurarieskaa, mutta se vain menee kovin nopeasti huonoksi (on tosin hirmu nopeatekoista!). Tämä versio on hidastöisempi, mutta säilyy pidempään.
Ja niin tarinamme alkaa: Olipa kerran Ricchan, joka Savonlinnan takamailla porukoittensa luona käydessään tuumasi, että nyt olisi rieskanpaiston aika. Niinpä torstai-aamuna aikaa 04:00 herätti kello, ja päivä saattoi alkaa taikinan alullepanon merkeissä. Tunnin unien jälkeen Mies palasi töistä ja siirtyi Nukkumatin maille, mutta aamukahvin siivittämänä Ricchan jatkoi uurastustaan äidiltä saadun reseptin parissa, aina tasatunnein. Pian olikin leivinliinojen alla uuniin menoaan odottelemassa kahden ja puolen litran taikinasta syntyneet kuusi kumpua:
Lämpimän takan yllä nousutettu/kohotettu taikina (kohotettu on miusta jotenkin huono sana, viittaa enempikin makeampiin leivonnaisiin) oli nyt siis leivottu ja sen piti antaa jälleen olla. Olo oli kuin kemistillä, vaikka välillä saikin uppoutua Eddingsin fantasiamaailmaan kirjan parissa. Näin jatkui kuitenkin aamu, välillä ikkunasta ulos tuijotellen. Kaunis auringonnousukin tallentui kameraan, vaikka vanha kansa povaakin, että "Aamurusko, illan pasko."
Siitä viis, päivä oli hyvin aluilla. Taikina oli valmistunut oletettua nopeammin, ja isi-kulta pisti uunia lämpimäksi. Liekeissä on miusta jotain todella kaunista, se kuinka tuli polttaa puita ja elää itsensä hengiltä, kuinka sen olotila muuttuu koko ajan, vaikka perusolemus pysyy muuttumattona. Kaunista ja kerrassaan kiehtovaa.
Kello riensi eteenpäin, ja niin oli aika ensimmäisen kummun siirtyä uunin syövereihin. Pari törkkäisyä haarukalla, ja sitten se oli menoa. Miusta tämä kuva on tosi onnistunut, siinä on sopivasti jauhoja ympäriinsä osoittamassa, että leivottaessa tuloksella on väliä, ei siisteydellä.
Paistoin aina kolme rieskaa kerrallaan, vaikka uuniin olisikin mahtunut neljä. Niin jatkui aamu, ja siellä ne mollukat paistuivat hiljalleen, saaden väriä pintaan.
Vaikka valmiit teokset olivat valitettavasti hiukan lituskoita, kertoi se vain tämän kerran onnistumisesta: liika piheys oli kostautunut, sillä enemmän jauhoja olisi saanut käyttää (yleensä käytän liian paljon ja rieskoista tulee turhan kovakuorisia). Oli muuten ihana, kun viimeinen rieska oli vähän kasaankaavittu (oli päässyt nousemaan liian pitkään), ja se muistutti uunista ulos tullessaan peikkoa. Mies totesi, että sehän on melkein sydän. Kommentti oli aika "aaaws~" ja kruunasi leipomisurakan.
Taustalla iskän perunalaatikko odottaa uunivuoroaan. Se oli muuten niin namia, että Miehen ja iskän kanssa syötiin yksi vuoallinen kokonaan. Onneksi oli toinen tuloillaan, jotta muukin perhe pääsi aterioimaan.
Miun rieska on aina saavuttanut suuren suosion meidän perheen parissa, ja nyt kun äiskä on ruvennut leipomaan ruisleipää, on olo kuin kuninkaallisella. Kotitekoista, rakkaudella tehtyä leipää. Nam~ <3
Ja jos rehellisiä ollaan, niin mikä voisi olla kotoisampi tuoksu kuin tuore leipä ja laatikkoruoka?
~Ricchan~
Täällä päin rieska on kylläkin sellainen muutaman millin ohuinen lätty. ;) Siihen tulee ohrajauhoja, vettä, suolaa ja leivinjauhetta. Olen aina ihmetellyt, miten eteläisessä Suomessa kutsutaan hiivaleipää rieskaksi?
VastaaPoistaVeikkaukseni on, että melkein mitä tahansa vaaleaa leipää, jonka kotikokit tekevät Suomen maalla, voidaan kutsua rieskaksi. Se lienee vain yleisnimitys, koostumukset ja leipomistavat vaihtelevat. Niin monta versiota kuin kokkiakin ^__^
PoistaEsim Lapin ohrarieska ja Karjalan lepuska (=perunarieska), näyttävät ihan samalta, kuuluvat rieska-leipiin, mutta tehdään täysin eri raaka-aineista ja erilaisin menetelmin. Miehen mielestä taas tämä miun versio on pelkkä vaalea leipä, sillä heilläpäin rieska tarkoittaa nimenomaan pellillä paistettavaa ryynirieskaa.